Smedsin teoksessa osattomuus ja fundamentalismi ovat aikamme uhkia

Suomen teatterikarttaan kotimaakuntani pääkaupungin kohdalle kiinnitettiin viime keväänä pulleapäinen nuppineula. Kajaanista tuli The Place. Yhtäkkiä sinne ei ole enää pitkä matka mistään.

Kajaanin Kaupunginteatterin johtaja Kristian Smeds aamuteeveessä, Hesarissa, maakuntalehdissä kautta maan, kaikilla radioasemilla ja uransa huipuksi myös Apu-lehdessä. Toimittajat autoilemassa, lentämässä ja junailemassa. Hämmästelemässä, haastattelemassa, ylöskirjaamassa, ikuistamassa.

Julkisuutta ja palkintoja Smedsille riitti jo Helsingissä. Mutta medialle on kiihottavaa saada kitaansa korpiprofeetta, joka ottaa eron. Eron Helsingistä, jota toimittajatkin pääsevät mukana soimaamaan kuin itseriittoisuudessaan pöhöttyvää ex-puolisoa.

No, saarnaako profeetta?
Huutavan ääni korvessa on Smedsin ensimmäinen Kajaanin Kaupunginteatterille kirjoittama ja ohjaama teos. Lahkolaisine nimineen, paikallisviitteineen ja vimmattuine atakkeineen: saarnaa kyllä, mutta moniäänisesti.

Esitys pauhaa, kyseenalaistaa, kiroaa ja kapinoi. Se näyttää aatteiden hehkun ja hekuman; uskonnon, politiikan, urheilun, juopottelun, rasismin, jopa fasismin. Ja kääntää samassa hurmoksen vuoripuolelta niihin liittyvät ratkelmat.

Smeds näyttää ihmiset etsimässä Jumalaa tai jumalia. He haparoivat ja heiluvat maailmassa, jossa joskus oli muutamia yhteisöllisiä paaluja tarttua. Esitys etenee loogisesti nykypäivään, jolla ei ole tarjota uudelle sukupolvelle partio- tai pioneerilupauksia. Ja samalla väittää, ettei arvotyhjiötä ole. Järjestäytymätön tila täyttyy aina – useimmiten kammottavin seurauksin. Tähän liittyy myäs ennustus; poliittinen murha Suomessa toteutuu, mikäli yhteiskunnallinen vaikutusvalta liukuu yhä kauemmaksi tavallisista ihmisistä. Yhteisöllinen osattomuus on esityksen yksi uhkakuva.

Huutavan ääni korvessa janoaa sitoutumista, mutta virittää ristiriitaiset aatteet ja ihanteet kiusallisen tasavertaisiksi toistensa rinnalle. Siinä se on tiukka moraalinen kannanotto fanatismia vastaan. Smeds ironisoi ja parodioi ihmisen fundamentalistista taipumusta tehdä omasta arvomaailmastaan ääriliikkeitä. Se on uhkista toinen.

Teos on vahva puheenvuoro elämän, suvaitsevaisuuden ja lähimmäisenrakkauden puolesta. Se ei ryve nostalgisessa kaipuussa saada takaisin työväenurheilun kulta-aikaa tai kehota katsojiaan kiiruhtamaan kirkolliseen sielunpelastukseen. Ainoa aate, joka Smedsiltä saa yksiselitteisen tuomion on markkinatalouden kaikkivoipaisuus ja rahan korottaminen jumalaksi. Kansanosa, jolle hän on kirjoittanut vilpittömimmän myötätuntonsa, ovat kokonaan yhteiskunnan kelkasta pudonneet.

Sissilinnan näyttämöllä on smedsiläisiä perustyökaluja; koivupölkkyjä, vesureita, sirkkelinteriä, höyläpenkki. Melonit muuttuvat punaisen viivan äänestyskopista viinanjärsimiksi aivoiksi, seuraavassa urheiluhullun päässä killuvaksi pyöräilykypäräksi. Kookospähkinät ovat syrjäytyneen kajaanilaisnuoren höyläpenkissä skalpeeraamia neekerinpäitä ja hetken päästä kynttilänjalkoja.

Sama poika tarttuu vesuriin halkaistakseen rollaattorilla liikkuvan papan kallon, jotta Suomi-niminen firma siirtyisi suoraan taloudellisten voittajien kastiin, pois turhien sosiaalimenojen tärväämisestä. Vesurin ollessa viiltämäisillään vanhuksen kasvot halki, esitys palauttaa fiktiivisen tason reaaliseksi. "Tässä on raja, jossa teatteri loppuu ja todellisuus alkaa. Oikeassa maailmassa tää kohtaus jatkuu ja saa arvoisensa finaalin. Tarkkailkaa, pitäkää silmänne auki."

Huutavan ääni korvessa saattaa jonkun mielestä muistuttaa grotseskiudessaan ja karnevalistisissa ylilyänneissään Jouko Turkan viimeisimpiä töitä, myäs kohunäytelmää Osta pientä ihmistä. Mutta Smedsin maailma ei ole yhtä kaksijakoinen ja mustavalkoinen kuin Turkan. Smeds ei mielestäni ole modernisti siinä mielessä, että hän nostalgisesti hakisi ihmisille kadotettua alkuperäistä minää. Pikemminkin hän paljastaa rakenteita ja niitä psykohistoriallisia motiiveja, jotka saavat ihmiset sitoutumaan erilaisiin arvoihin kulloisisissakin olosuhteissa. Tai ajautumaan äärimmäisyyksiin turhautuessaan osattomuudestaan yhteiskunnassa.

Kajaanilaiset ovat saaneet aikaan äärimmäisen lihallista teatteria. Mutta tämä on arveluttavaa sanoa: Monesti on ollut lähes samantekevää, ketkä hänen teoksissaan näyttelevät. Koska lähes poikkeuksetta kaikki näyttelevät niissä hyvin. En tarkoita tällä ohjaajan glorifiointia tai näyttelijäntyön mitätöimistä – enkä ensembletyön vähättelyä – , vaan kollektiivisen työtavan antaman motivaation aikaansaamaa sitoutumista. Kyseessä ei ole pelkkä shamanistinen eläytyminen tai sataprosenttisen läsnäolon tavoittaminen. Ennemminkin voisi puhua performatiivisen monitasoisuuden toteutumisesta, esityksen erilaisten todellisuustasojen sisäistämisestä. Tässä kajaanilaisviisikko – Anne Heikkilä, Vesa Kaikkonen, Kalle Pakkala, Sonja Ryhänen ja Esko Vatula – onnistuivat erinomaisesti. He näyttelevät monityylisesti paatosta, karikatyyrejä, naturaa, vuoroin samastuen, vuoroin etäisyyttä henkilöihinsä ottaen. Ensemble on tasavahva, persoonallinen ja osaava.

Smedsin viimeinen ohjaus Jumala on kauneus teatteri Takomolle oli päätöspykälä hänen Helsingin kaudelleen. Esitys oli henkilökohtainen taidepoliittinen kannanotto taiteentekijän jatkuvista törmäyksistä suomalaisen kulttuurielämän mekaaniseen karuuteen. Takomoa ei hänen aikanaan huolittu laillisesti tuettavaksi teatteriksi, myöskään työskentelytilaa ei vuosikausien yrittämisen jälkeen pääkaupungista ruvennut löytymään.

Kajaanissa teatterilla on käytössään kaksi puutaloa ja kymmenittäin kouluja kiertuekäyttöön. Ja hönkä päällä. Paikallisen katsojakunnan innostus näkyy myös lippukassalla. Kainuulaisyleisö ei kenties enää 2000-luvulla toivo teatterilta pelkkää hyvän mielen nostatusta seuranäyttämöjen malliin. Näyttämöllä saa vieläkin olla pirtti ja koivukulissi, mutta niiden katveessa kaiken ei tarvitse näyttää onnenmaalta.

Annukka Ruuskanen