|
Nyt lehdessä 7/2002
Tilaa lehti
|
Teatteri tukehtuu viihdemössöön
Avoin kirje suomalaisille teatterinjohtajille
Hukkuuko taide? Teatterintekijät Reko Lundán ja Juha Lehtola sekä suomentaja Jukka-Pekka Pajunen ottavat kantaa suomalaisen teatterin ja kulttuurikeskustelun tilaan: ”Ongelma ei ole se, että myykö itseään, vaan että kuka ostaa”, sanoi eräs ystävämme jo 80-luvun lopussa. Lause muistui mieleemme, kun katselimme suomalaisten laitosteattereiden ohjelmistoja ja kuuntelimme teatterinjohtajien ja hallitusten puheenjohtajien puheita syyskauden alkaessa. Tuntui siltä, että teatterintekemisen sisällöksi on otettu vain ja ainoastaan katsojamäärät ja lipputulot. Pakosta, puolustautuvat teatterinjohtajat. Emme väheksy niitä ankaria tuotto-odotuksia, joita kaupungit ja teattereiden hallitukset asettavat. Osittain ne johtuvat siitä, että monessa kaupungissa on alunperin liian suuriksi ja puhenäytelmille miltei mahdottomiksi rakennetut suuret näyttämöt. Legendan mukaan Timo Tiusanen meni aikanaan Saksasta etsimään mallia Helsingin Kaupunginteatterin suureksi näyttämöksi – ja toi mukanaan oopperalavan mallin. Silti monessa kohdassa teattereiden johto ja markkinointi ajattelevat Suomessa laiskasti, jos ollenkaan. Taiteellinen henkilökunta tekee töitä huonolla omallatunnolla ja ajattelee ”en mä voi tähän kokonaisuuteen vaikuttaa” tai ”meneehän meillä studiossa se hyvät arvostelut saanut monologi”. ”Kovina aikoina ihmiset kaipaavat viihdettä.” ”Suostuisko Tanja Karpela näyttelemään Niskavuoren nuoren emännän?” Moni teatterinjohtaja uskoo, että katsojaa pitää miellyttää hinnalla millä hyvänsä. Olemmeko mukavoittamassa yleisömme olemaan vaatimatta teatterilta sen enempää kuin viihdeohjelmilta? Pitäisi saada lösähtää teatterin tuoliin kuin television eteen. Haluaako tätä loppujen lopuksi edes katsoja? Oivaltaminen voi olla suurta viihdettä, ja myös yhteiskuntakritiikki. Yhteisön palvelija sanoo myös epämiellyttäviä asioita. Ongelma on, että me teatterintekijät emme uskalla ottaa riskejä ja etsiä uusia tapoja kommunikoida. Osa suurista laitosteattereista tekee nyt taiteen saattohoitoa: mitään kehitystyötä ei tehdä, riskejä ei oteta, uutta ei etsitä. Näyttää siltä, että ohjaajat ja dramaturgit eivät katso teatterin ikkunasta ulos, mitä siellä tapahtuu, vaan tutkivat internetistä ulkomaisia menestysreseptejä. Jonain päivänä ei ole enää mitään syytä tukea teattereita, koska niillä ei ole mitään merkitystä. Sosiologien mukaan työelämässä pärjää nyt mukava, konflikteja välttelevä ihminen. Liian monien laitosteattereiden suhde yleisöön heijastelee tätä asennetta. ”Farssi on vaikein teatterin laji.” ”Se on kellarin juttu, jos sinne nyt joku tulee niin tulkoon, saahan näyttelijät vähän itsetuntoo. Teatterin talouden kannalta mokomalla ei oo pennin jenin merkitystä.” Markkinoinnin tehtävä on teatterissa yksinkertainen: saada katsojat tulemaan teatteriin. Suuret näyttämöt ovat teattereiden taloudellinen selkäranka, siksi ryhmämyynnistä on tullut teattereiden tärkein henkinen pääoma. Myyty lippu on tärkeämpi kuin esitys, ”tuotteen” pitäisi olla mahdollisimman tasalaatuinen, jotta sen saa ryhmille kakistelematta alas. Samanaikaisesti pienemmät näyttämöt elävät täysin oman onnensa varassa, niihin ei kannata satsata. Kuitenkin juuri näissä studioissa tehdään ne produktiot, jotka pitävät yllä näyttelijöiden taiteellista ammattitaitoa ja ambitiota. Joskus tekee mieli nostaa kädet suurten näyttämöiden kohdalla, menkööt pelkän viihdyttämisen kautta, mutta sitä ihmettelemme, miksi ei pienempiä juttuja markkinoidessa jakseta tutkia, miten tietty esitys poikkeaa muista, mistä löytää juuri sille oikea yleisö. Markkinoinnissa ja tiedotuksessa odotetaan, että ohjaaja tulee keksimään ideoita. Mistä markkinoijat ja tiedottajat sitten saavat palkkaa? Suomalaisissa teattereissa on töissä aivan liikaa ihmisiä, jotka eivät tunne teatteria eivätkä edes pidä siitä. Juuri tämän takia taiteellisen työn arvostus on olematonta. Kaikessa keskittymispisteen pitäisi olla siinä, mitä tapahtuu lavalla, ei esimerkiksi hallinnossa, toimistohenkilökunnan työhygieniassa, kaupungin ja teatterin välisissä poliittisissa kytköksissä. ”Siellä on nyt enemmän humaanisuutta kuin taloudellista ajattelua.” ”Miten niin helppoo viihdettä? Onks kukaan koskaan ymmärtäny Ilosen lesken juonta kaikkine kommervenkkeineen? ”Tähdet tekevät teatterin”, on Asko Sarkola ilmoittanut motokseen teatterinsa tiedostuslehdessä. Tätä viisautta yrittää moni pienempikin teatteri seurata, jokainen oman vetovoimansa painolla. Allekirjoittavatko tätä suuntausta edes niin sanotut tähdet? Sillä kokemuksella, jota meillä on kaikkein tunnetuimmista näyttelijöistä, he jos ketkä ymmärtävät, että teatteri on yhteistyötä. Teatterin ensemblessa se näyttelijä, joka syystä tai toisesta ei ole julkkis, alkaa olla vaikeuksissa. Hän ei pahimmassa tapauksessa saa enää kiinnostavia rooleja (silloin harvoin kun tehdään kiinnostava näytelmä), koska hänellä ei ole myyntiarvoa. Näyttelijä joutuu omituiseen tilanteeseen: häneltä vaaditaan ammatillisesti vähemmän kuin hän olisi valmis antamaan. Ensisijaisesti vastuu omasta henkilökunnastaan on johtajalla, mutta ohjaajakin voi joutua omantunnon tuskiin käyttäessään liikaa vierailijoita – ja syystä. ”Meillä ovat lipputulot ja katsojamäärät nousseet, me teimme siis tänä vuonna parempaa teatteria.” ”Spedestä näytelmä: olis hyvät koneet, kaikki ne keksinnöt, missit ja perintöriidat!” Kun hyvinvointivaltio-projekti on edennyt vaiheeseen, jossa kaikkien palveluiden pitää olla jatkuvasti saatavilla, mutta mikään ei saa maksaa paitsi sotiminen (ei kulttuuri, terveydenhuolto, koulutus eikä sosiaaliturva), on teattereidenkin keskityttävä tuloksentekemiseen. Laitosteattereiden johtajat ja hallitusten puheenjohtajat rehvastelevat katsojamäärillä ja pääsylipputuloilla, koska uusliberalismin filosofian mukaan määrä ja säästö muuttuvat välttämättä laaduksi. Me teatterintekijät olemme valtion ja kaupunkien budjetintekijöille ystävällisiä, teemme likaisen työn itse. Kohta opetusministeriön virkamiehetkin tajuavat, ettei teatteria tarvitse tukea niin paljon, koska se on hyvää bisnestä, jos se osataan oikein tehdä ja otetaan huomioon katsojan tarpeet. ”Me teemme niitä näytelmiä, joita toimintamme rahoittavat veronmaksajat haluavat katsoa.” ”Hei ideariihi! Keistä kuolleista lauluntekijöistä ei oo vielä tehty juttua? Hitto, Sammy Babitzin!” Arvoisat teatterinjohtajat ja hallintojohtajat. Oletteko miettineet ihan loppuun saakka, mitä yleisö todella haluaa nähdä? Katsokaa televisiota, siellä tiedetään. Idea 1: Sisältöä! Kolme tunnettua näyttelijää juo kukin kolme ja puoli litraa maitoa tunnin aikana. Takuuvarmasti he alkavat voida pahoin, siksi lavalle on varattu ämpäreitä näyttelijöiden oksennusta varten. Sävyjä esitykseen saamme värjäämällä maidot pirteillä elintarvikeväreillä. Idea 2: Kohta nährään komeljanttarin munat Mahdollisimman tunnetut näyttelijät pelaavat räsypokkaa periaatteella loppuun asti. Tämä on kaikin puolin halpa esitys, koska mitään keinotekoisia tehosteita ei tarvita. Esitys on reilu ja avoin, aina preesensissä, pelejä ei sovita etukäteen. Ihmisyyttä paljaimmillaan. Idea 3: Kyllä ne osaa Teatterin kaikki näyttelijät asuvat yhden näytäntökauden isolla näyttämöllä. Katsojat ruokkivat sitä näyttelijää, josta pitävät eniten. Tässä esityksessä ehditään laulaa kaikki ne ihanat, koskettavat kappaleet, jotka yleisö on aina halunnut kuulla. Viihtyisää teatteri-iltaa! Helsingissä 4.10.2002
Terveisin,
|
|
e-mail: |
Lehden toimitus: Meritullinkatu 33, 00170 Helsinki puh: 09-135 2080 |