Luonto ja kulttuuri kohtaavat Tuija Kokkosen muistiossa

Tavaratalo Kodin Ykkösen parkkihallin katolla Kaisaniemessä tuulee hyytävästi. Olosuhteet ovat ihanteelliset Tuija Kokkosen ja Maus & Orlovski- ryhmän installaatioteoksen Esitys merinäköalalla (koiralle/ koiran kanssa) toiselle osalle. Ensimmäisessä osassa, joka esitettiin entisellä merenrannalla Jakomäessä ja Kivikossa, inhimillinen kulttuuri erilaisine ilmentymineen tunkeutui luontoon. Toisessa osassa anarkistinen luonto taas tunkeutuu sinne, mistä eniten haluamme pitää sen poissa – moderniin kaupunkitilaan, inhimillisen laskelmoinnin ja ahneuden, teknologian saavutusten ja todellisuuspakoisuuden kultaiseen kapseliin.
Esityspaikalle tultaessa yksi Maus & Orlosvki -ryhmän jäsenistä jakaa katsojalle mp3- soittimen, josta voi omaan tahtiin kuunnella seitsemän eripituista äänitallennetta. Kolmen ryhmän jäsenen lukemat äänitteet ovat oivallisesti valittuja otteita erilaisista teksteistä, Tuulen viemää -teoksen kaltaisista romaaniklassikoista japanilaista saippuaoopperaa käsittelevään tutkimukseen.
Samoin kuin katsojalle ennakolta jaettu vihkonen ja esityspaikalle ripotellut esineet, kuten aikaa mittaava sekuntikello ja erilaisia tarve-esineitä esittelevä Kodin taitokirja vuodelta 1937, ne pohtivat saarnaamatta inhimillisen ja luonnon epäjatkuvuutta. Luonto ei laskelmoi, suunnittele eikä korosta itseään.
Ihminen taas tekee tätä kaikkea. Hänellä on tarve olla yksilö, omistaa, hallita, mitata, representoida ja muokata todellisuutta, niin ei-inhimillisessä ympäristössään kuin ihmissuhteissakin. Silti egoistinen nykyihminenkin on vain osa häntä paljon suurempaa ja ihmeellisempää kertomusta ja täysin riippuvainen ympäristöstään – ekologisesta, sosiaalisesta, ei-elollisesta –, sekä monella tapaa jopa palautettavissa ja tyhjennettävissä siihen. Vihkoseen painettu katkelma Jared Diamondin teoksesta Kolmas simpanssi muistuttaa esimerkiksi, että lähes kaikki kansanmurhat ovat saaneet alkunsa lebensraumin, asuttavan ja viljeltävän maa-alan, tavoittelusta.

Esitystä seuraamaan tullut tähyilee Helsingin kattojen yli ja etsii luvattua merinäköalaa. Mutta se ei ole visuaalinen näköala, jossa ihminen, kulttuurinen subjekti katsoo ja arvioi elotonta vesimassaa, luontoa, objektia. Äänitteiden taustalta kuuluu meren kohinaa, joka kutoutuu saumattomasti kaupungin urbaanin äänimaton lomaan. Meri, orgaanisen elämän arvaamaton syntykoti, josta ilmastonmuutoksen myötä on tulossa myös inhimillisten kulttuurien ja ekologisen monimuotoisuuden tuhoaja, on läsnä esityksessä tavalla, jota ei odottaisi kaupungissa – edes rantakaupungissa.
Meri on pikemminkin katsoja kuin katsottava. Se on ylimääräinen silmä, joka saa meidät käsittämään teoksen esityksen merkityksen. Me, nykyaikaiset kaupunki-ihmiset, esitämme teoksessa itseämme kiertämällä asfalttista parkkialuetta kukin yksinämme, kuunnellen teknisen vempaimen avulla toisen ihmisen nauhalle puhumaa puhetta. Välittömältä ympäristöltämme, joka yrittää puuttua häiritsevästi taide-elämykseemme, taas yritämme suojautua nauhuriteltalta saatujen paksujen vilttien suojaan.
Joukossamme esityspaikalla on kaksi maassa istuskelevaa näyttelijää. Heidät huomaa siksi, että heillä on mukanaan koira. Ihmisen paras ystävä käyttäytyy perin toisin kuin me. Se nuuskii uusia tulijoita, heiluttaa häntää ja kalvaa luuta; se reagoi vain nyt-hetkeen ja ei-kulttuuriseen.

Kokkosen teoksen esitys ei kuitenkaan rajoitu pelkästään ihmisiin. Myös esityspaikan inhimillinen, eloton ympäristö esittää ja puhuu uudella tavalla. Luonto ja ihminen kulttuureineen palaavat keskellä Helsinkiä hetkeksi suhteeseen, jollaisessa ne kestävässä maailmanjärjestyksessä olisivat: kulttuuri näyttäytyy osana luontoa eikä toisin päin.
Helsingin korkeimmat tornit näyttävät yhtäkkiä legorakennelmilta rannattoman, syksyisen taivaan alla; parkkihallin seiniin ja teräspalkkeihin kiinnitetyt ”ulos”- ja ”hengenvaara”-kyltit tuntuvat saavan aivan uusia merkityksiä; parkkiruudussa kasvava sammalläikkä näyttää harmaassa vedessä kelluvalta mantereelta.
Inhimillisessä kyvyssä ja halussa muistaa, hallita ja representoida piilee siis paitsi ihmisen ja luonnon välisen tragedian siemen, myös sen ratkaisun mahdollisuus.

Laura Kimari
Kuva Kaisa Illukka