”NEVER COMPLAIN, never explain.” Tämän opin jo ammoin eräältä viisaalta mieheltä, kunnes kerran tajusin, ettei se ollutkaan hänen viisauttaan muuten kuin siten, että hän oli ajatuksen omaksunut kuten minä omaksuin sen häneltä.
Älä valita, älä selitä! Mielen malttamista näillä sanoilla on hoettu länsimaissakin ainakin parisataa vuotta. Ei siis kannata vaivata itseään eikä muita ja ryhtyä väittelyyn, jossa yrittää saada viimeisen sanan.
Ainakaan päivälehtikriitikon ei mielestäni kuulu sanoa viimeistä sanaa, mutta hänen velvollisuutensa ja oikeutensa on sanoa ensimmäinen sana: avata keskustelu ja jättää sitten kenttä muille.
Siksipä mietin toiseenkin kertaan, kannattaako minun tarttua lainkaan tämänkertaiseen aiheeseen, johon sain idean kuunnellessani eräänä lokakuisena päivänä suosikkikanavaani, Radio Ylen ykköstä.
Epäilen nimittäin, että joku haluaa tulkita tämän kirjoitukseni osoitukseksi kriitikkojen kliseiseksi asti väitetystä herkkänahkaisuudesta. Mutta lupaan, että juuri niin saa tulkita, jos tahtoo.
Keskustelu jäi minua vaivaamaan: kaksi viisasta suomalaista teatterintekijää puhui viisaita keskellä hyvää lähetysaikaa. Eräs heidän murheenaiheensa tuntui olevan suomalainen päivälehtien teatterikritiikki, josta kumpikin kilvan vakuutti, ettei lue lainkaan teatterikritiikkejä. Siitä huolimatta molemmat tuntuivat tietävän tarkalleen, että etenkin pääkaupungin ulkopuolella teatterikritiikkejä kirjoittavat ketkä tahansa, ja että näillä keillä tahansa -tyypeillä ei ole mitään alan koulutusta, eivätkä he käy teatterissa missään muualla kuin omalla paikkakunnallaan, eivätkä he osaa suhteuttaa kirjoittamaansa mihinkään muuhun.
Kunnioitan suomalaista ilmaisunvapautta ja toivon, ettei sitä tulevaisuudessakaan kahlita. En siis ole sitä mieltä, etteivät nämä kaksi teatterin viisasta miestä olisi saaneet puhua sitä mitä puhuivat. Mutta minua alkoi kovasti kiinnostaa, mikä on heidän väitteidensä faktapohja, etenkin kun kumpikaan ei sanonut lukevansa kritiikkejä. Laskettelivatko he kliseitä, vai vallitseeko teattereissa tätä nykyä todellakin käsitys, että esimerkiksi alueidensa valtalehtiin kirjoittavat arvostelijat olisivat kaikkea alan oppia vailla, ja etteivät nämä seuraisi oman maansa eivätkä maailman teatterielämää?
SINÄ AIKANA, kun olen itse kirjoittanut teatterikritiikkejä, olen oppinut tuntemaan suomalaisia teatterikriitikoita eri puolilta maata noin neljän vuosikymmenen ajalta. Alusta asti olen törmännyt heihin opiskelujen yhteydessä, festivaaleilla, kursseilla, seminaareissa ja tietysti teatteriesityksissä pitkin maata ja maailmaa. Siis paikoissa, joissa mainitsemani radio-ohjelman perusteella ei pääkaupungin ulkopuolella työtänsä tekeviä teatterikriitikoita pitäisi näkyä.
Vai tarkoittivatko keskustelijat pelkästään sitä, että teatterikritiikin taso on laskenut, kuten väitti aivan suoraan kirjallisuuden kritiikistä samoihin aikoihin Helsingin Sanomien haastattelussa vasta valittu Kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis? Hänen mielestään kirjallisuuskritiikin taso on enimmäkseen surkea muualla paitsi suurimmissa lehdissä. Nyt 66-vuotiaana hän muistelee haikeana entisiä parempia aikoja.
Lieneekö enää mahdollista sellainenkaan, että kohde ihastuu niin paljon saamaansa kritiikkiin, että haluaa tavata kriitikon ja mennä tämän kanssa naimisiin, kuten kävi Raoul Palmgrenille ja hänen Marja-Leenalleen 80-luvun alussa?
Yhtä oireellista kuin on ollut seurata radion kriitikkokeskustelua ja lukea Tuula-Liina Variksen haastattelua, on ollut Suomen Kuvalehden vuosikausia jatkuneen ammattienarvostusasteikon seuraaminen. Kun joskus ammoin aloin seurata ammattienarvostusasteikkoa, kriitikon arvostus oli ammattien häntäpäässä, teurastajan ja haudankaivajan välissä. Kun katselin tuoreinta selvitystä, olivat sekä teurastaja että haudankaivaja ohittaneet ammattien arvostuksessa kriitikon.
Tekee mieli kysyä, onko tyypillinen kriitikko siis masokisti tehdessään yleensä kurjalla juttupalkalla työtä, jota kukaan ei arvosta, ei kohde eivätkä lukijat.
Itse olen ollut ja olen edelleenkin sitä mieltä, että kritiikki, eli taiteen sisällöstä puhuminen ja kirjoittaminen, on uhanalaisuudessaan entistä tärkeämpää näinä aikoina, kun kaikki kulttuuri mediassa henkilöistyy ja viihteellistyy.
AJATELKAA SELLAISTA tilannetta lehdistössä, ettei kukaan kirjoita ainoatakaan arvioita teatteriesityksestä, mutta puffit ja kauneimpien ja komeimpien näyttelijöiden henkilöhaastattelut sen kuin lisääntyvät ja kasvattavat kokoa. Onkohan silloin auvoisempaa kuin nykyään?
Voisitte kysyä kuvataiteilijoilta – heille on jo realiteetti, ettei läheskään kaikkien näyttelyitä enää arvostella. Reaktioista päätellen epämieluisakin kritiikki on parempi kuin totaali vaikeneminen.
Sen sijaan, että kirjoitin tämän jutun, minun ehkä olisi kannattanut muistaa: ”Never complain, never explain.”
Tai sitten minun pitäisi ponnistaa sosiaaliseen nousuun ja ryhtyä teurastajaksi tai haudankaivajaksi sen sijaan että vielä Tuula-Liina Variksen ikäisenä huhkin kritiikkien kimpussa.

Kaisu Mikkola
Kulttuuritoimittaja